Tänä vuonna matkaamme siis erilaisiin hyvää elämää sivuaviin teemoihin ja muuhun opiston toimintaan aina ryhmäkursseista ja ruokailloista luovan kirjoittamisen verkkokurssiin.

Koska ilmiöpedagogiikka on tässä blogissa vielä jokseenkin uusi asia, muutama olennainen huomio siitä, mistä on kyse. Ilmiö-Ning tarjoaa opiskelijalle oppimisympäristön, jossa hänen voi tarkastella ja tutkia jotain maailmassa olemassa olevaa ilmiötä. Oppiminen lähtee oppijan mielenkiinnon kohteista, tavoitteista ja tarpeista, ja se on yhteistoiminnallista ja ongelmaperusteista sekä hyödyntää erilaisia työkaluja ja verkkosovelluksia . Opiskelijan oppimisprosessi yhdessä ilmiössä etenee teemaan tutustumisesta omien mielenkiintojen kartoittamiseen. Tästä jatketaan omien tavoitteiden asettamiseen ja työskentelyn suunnitteluun yhdessä muiden ilmiötoimijoiden kanssa. Työskentelyn aikana oppija saa tukea, palautetta ja kannustusta muilta oppijoilta sekä ilmiöissä toimivilta opettajilta, asiantuntijoilta, pedagogilta ja vetäjältä(/-iltä). Valmis tuotos esitellään muille. Samalla tutustaan muiden tuotoksiin sekä annetaan ja saadaan vertaispalautetta omasta työskentelystä. Kurkkaa, mistä voisit saada lisätietoja ilmiöistä.

Ajattelin esitellä ilmiöpohjaisuutta lyhyesti. Harvoin olen lyhytsanainen, vaikka usein olenkin pitkiä aikoja hiljaa ja seuraan tilanteita sivusta. Alkuperäiseen asiaan palatakseni.

Ilmiölukuvuosi on startannut vauhdikkaasta Toisissa todellisuuksissa. Opiskelijat ovat lähteneet innokkaasti ja avoimin mielin rakentamaan toisia todellisuuksia. Ning-keskusteluissa näkyy motivoituneisuus, kekseliäisyys, energisyys ja halu oppia. Ilmiön lukio-opiskelijat ovat löytäneet tuotoksilleen perusteltuja oppiainesidoksi: biologiaa, äidinkieltä, englantia, ruotsia, terveystietoa, filosfiaa, psykologiaa, matematiikka jne. Toisia todellisuuksia on pyritty mallintamaan puun avulla (idea: Milla Tuominen, ideointi: Aki Luostarinen ja Milla Tuominen, kuvan toteutus: Robert Blomerus).

Samaan aikaan meneillään oleva luovan kirjoittamisen verkkokurssi (lukion ryhmäkurssien ohella) linkittyy ilmiön teemaan hienosti! Kurssiin liittyvät kirjailijavierailut tukevat myös ilmiötyöskentelyä koko tulevan syksyn ajan, ja kurssin opiskelijoilla on mahdollisuus yhdistää työskentelyään ilmiöihin.

Ilmiössä toimiminen tarjoaa mahdollisuuden myös uusien työvälineiden käyttöönottoon ja uusien taitojen oppimiseen. Osallistujia kannustetaan hyödyntämään erilaisia yhteisöllisiä verkkopohjaisia työvälineitä aina jaetuista dokumenteista Diigoon, Twitteriin ja Tumblriin. Näiden uusien, tietoteknisten apuvälineiden lisäksi ilmiötuotoksen voi luoda vaikkapa käsitöiden, valokuvaamisen, multimedian, piirtämisen tai kirjoittamisen kautta. Verkkopohjainen ilmiöoppiminen ei siis ole pelkkää näppäimistön ja hiiren käytön harjoittamista.

Ja vaikka yksittäinen ilmiö kestääkin aina tietyn aikaa, ajatuksena ei ole, että oppiminen rajoittuisi tälle aikajaksolle. Ilmiön teemat avataan ilmiön aikana ja kukin jatkaa tahollaan niiden kanssa toimimista. Toisaalta ilmiö-Ningikään ei sulkeudu ilmiön loputtua, vaan sielläkin saa jatkaa keskustelua. Kattoteema puolestaan kokoaa lukuvuoden ilmiöt yhdeksi laajemmaksi kokonaisuudeksi.

Mutta millainen on sinun maailman ylösalaisin käännettynä?

Mitä lukiokoulutukselle tämän jälkeen on Jyväskylässä kuulunut?

Jyväskylässä tehtiin iso muutos vuonna 2010. Kaupungin lukiokoulutus siirrettiin Jyväskylän koulutuskuntayhtymän vastuulle, ts. ammatillista opetusta järjestävällä taholle. Suhtauduin muutokseen aluksi hyvinkin skeptisesti, kunnen tajusin sen suomat mahdollisuudet. Kun sekä ammatillinen koulutus että lukiokoulutus vat saman tahon järjestämiä, on yhteistyön mahdollisuudet erinomaiset. Tässä olisi ollut mahdollisuus kehittää molempia toisen asteen koulutusmuotoja ja niiden välistä yhteistyötä.

Varsinaisen pommin tarjosi kuitenkin koulutuskuntayhtymä tänä vuonna. Ulkopuolisella taholla tuotetun säästöraportin tulokset kuulostavat lohduttomilta: isoimpiin säästöihin päästään, kun lakkautetaan perinteinen Lyseon lukio (maamme vanhin suomenkielinen oppikoulu) sekä urheilupainotteinen Voionmaan lukio (kuva yllä), ja keskitetään näiden lukioiden opiskelijat Ammattiopiston jo valmiiksi ahtaisiin kampuksiin, Harjuun ja Viitaniemeen. Erillisten lukioiden lakkauttamisesta koituvaa säästöä en pidä mitenkään yllättävänä, mutta ajatuksen viemistä käytännön tasolle pidän.

En pidä erillistä lukiorakennusta/lukiotonttia mitenkään itseisarvoana, mutta miten tilaresurssit ja opiskelijoiden ja opetushenkilöstön uudelleensijoittelu toteutuvat, jos kaksi isohkoa lukiota lakkautetaan? Ammattiopiston tilat ovat nykyisilläänkin kovassa käytössä. Ja miten käy historialliselle Lyseon lukiorakennukselle (kuva oikealla)? Suunnitteilla on tähän asti ollut uusi lisärakennus, vanhan lisäosan purkaminen pois historiallisen osan kyljestä ja tietysti historiallisen osan peruskorjaus. Ammattiopiston Harjun (kuva alla) tilat remontoitiin taannoin lattiasta kattoon. Tähän koulutuskuntayhtymällä tietysti oli resursseja, koska oma vene on luonnollisesti kallellaan omiin tiloihin.

En siis pidä itsearvona myöskään sitä, että koulutus tulee aina keskittää yhden tai kahden katon alle. Tässäkin on etunsa, muttei näin kattavia muutoksia vain säästöihin vedoten tulisi tehdä.

Jos uudistuksilla haetaan takaa suuria säästöjä, turvaako koulutuskuntayhtymä lukion aloituspaikkojen säilymisen vastaavana kuin ne olisivat, jos Voionmaan ja Lyseon lukiot jatkaisivat toimintaansa? Entäpä opettajien toimet ja sivutoimiset tuntiopettajat? Aikuislukio siirtynee Lyseon lukion mukana Harjulle tai Viitaniemeen? Nykyinen Voionmaan urheilulukio sijaitsee Jyväskylän urheiluhallien, uimahallin ja urheilukenttien välittömässä läheisyydessä. Jatkossa alkulämittelyt tehtäneen juoksemalla kaupungin toiselta laidalta urheilutilojen ääreen. Tai ehkä koulutuskuntayhtymä ei, säästöihin vedoten, enää haluakaan vuokrata harjoitustiloja kaupungin yleisistä urheilutiloista vaan päättää seuraavaksi, että omien kampusten tarjoamat tilat ovat ihan riittävät? Mitä nämä tilat sitten ovatkaan (käsittääkseni meillä ei tarjota urheilun toisen asteen tutkintoa).

Mihin hävisivät haaveet lukiokoulutuksen ja ammatillisen koulutuksen yhteistyön kehittämisestä?

Säästöihin. Ajetaanko lukiokoulutusta nyt tietoisesti alas Jyväskylässä. Miksi ajaa alas, kun voisi kehittää? Saman organisaation alla toimiminen tarjoaisi valtavat mahdollisuudet muutokseen ja yhteistyöhön: lukion kursseja on helpompi valita kaikista organisaation toimipisteistä, kursseja voi järjestää yhteisesti ammattiopiskelijoille ja lukiolaisille, lukiolaisen on helpompi tutustua ammatilliseen tarjontaan, erilaisia yhteistyöprojekteja olisi mahdollista järjestää, kaksoistutkinnon suorittaminen on helpottunut huomattavasti.

Nyt odotellaan kaupunkin lausuntoa säästöraportin ehdottamista muutoksista. Lausuntojen luonteenhan kaikki toki tietävät. Lausunto on lausunto, eikä sillä lopullista päätöstä tehdessä ole usein kuin ikävä kaiku päättäjän mielessä: “Niin, niin tietysti, mutta me nyt päädyimme kuitenkin tähän ratkaisuun“

Mutta miksi virheenpelko iskostuu suomalaiseen kuin mustikkatahra valkoiseen T-paitaan? Espanjalaiset vaihto-opiskelijat päästelevät ranskaa kuin vettä vaan, hienoa! Ai mitä, siis he keksivät puolet sanoista? Ei voi ainakaan syyttää virheenpelosta, aina voi kysyä, jos ei ymmärrä jotain.

Onko tämä sama virheenpelko sitten yksi tekijä, joka nihkeyttää opiskeluun liittyvää toimimista verkossa? Keskusteluissa ei uskalla liikaa pohtia kriittisesti teoriaa, jos onkin väärässä. Ryhmätyötä tehdessä ei halua kirjoittaa kaikkia ajatuksiaa, koska kirjoitus jää verkkoon näkyviin ja se saattaakin olla “väärä”. Virheitä voi oikoa yhdessä muutenkin kuin torumalla. Ei pelätä liikaa!

Vuosi on vierähtänyt Nettilukion ryhmäkurssien parissa ja nyt viimeisen viikot ilmiön parissa touhutessa. Ryhmäkursseilla on kokeiltu pariesseitä, ryhmätöitä, alustusten / aiheiden esittelyjen pitämistä. Tehtäviin on tuotu mukaan kuvaa ja kerronnallisia tekstejä. Ilmiöherätteissä kuljetaan kuvan, videon, runouden ja blogitekstien maailmassa. Twitter-tili on otettu uudelleen käyttöön ja Diigoonkin on jo muutamat linkit saanut kerättyä.

Opiskelijapalautteiden mukaan verkkoryhmätyöskentelyn suurin ongelma on tehtävienjakaminen ja tasapuolinen osallistuminen tekemiseen. Nettilukiossa ongelma onkin juuri siinä, että monelle osallistujalle yksintekeminen sopii parhaiten. Lisäksi erilaiset elämäntilanteet ja rytmit tekevät yhteisten tapaamisaikojen sopimisen myös netissä vaikeaksi. Elävän elämän ryhmätyöskentelyn ongelmat ovat siis aivan samoja kuin vastaavat verkossa. Anne Rongas tekee hyviä huomioita ryhmäprosesseista ja lähtökohtaisesta itsekkyydestä Nettikätilöinti-blogissaan. Ehkä seuraavaksi pitää kokeilla sitä, että antaa ryhmälle tyhjän paperin ja riittävän väljän aiheen: siinä olisi jokaiselle mahdollisuus tuottaa juuri silloin kuin itselle sopii. Ja lopputulos näyttää, mihin on päästy. Onko opettajan ajatus siis edelleen kuitenkin liian ohjeileva ja valmiiksi raamittava?

Keskustelua on herätelty myös siitä, ettemme vielä tiedä, millaisia verkkopohjaisen oppimisen ja opiskelun tulokset ovat pitkällä tähtäimellä. Tehostavatko ne oppimista ja parantavatko oppimistuloksia (laajassa mielessä, ei hauki-on-kala)? Tarjoavatko vaihtoehtoja erilaisille oppijoille (tätä ainakin toivoisin, kunhan opettajakin malttaisi olla avoimin silmin ja mielin asian suhteen)? Häipyykö uutuuden viehätys ja verkko-opiskelusta tulee samanlaista kuin oppikirjan lukemisesta? Perinteisemmän koulupedagogiigan kannattaja usein epäilee, että tieto pirstaloituu ja opettaja pakottaa opiskelijan verkkojulkisuuteen ajatuksineen ja oppimiseen. Tietysti verkon käyttöön liittyy myös sellaista osaamista, jota kaikilla opettajilla ja opiskelijoilla ei välttämättä ole. Itse olen ainakin kohdannut luokkaopetuksessa paljon diginatiiveja (en ole vielä varma, pidänkö tästä sanasta), joilla on valmiudet toimia sujuvasti valmiiksi rakennetuissa sosiaalisen median ympäristöissä, mutta joille esim. tekstin tuottaminen kurssitiedokkoon (Wikispaces) on hyvin haasteellista. Diginatiivius ei siis tee opiskelijasta automaattisesti IT-asiantuntijaa!

Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa! Ilmiö ja kevään viimeinen ryhmäkurssi ovat monipuolisia ja kiinnostavia (ainakin opettajalle). Saas nähdä, mihin nämä vievät. Ehkä kesän myötä löytää taas sisäisen bloggaajansa?

Kuten Jyrki Komulainen väitöskirjassan tuo ilmi, ei nykyinen opettajankoulutus anna uudelle opettajalle eväitä kohdata koulumaailman monipuolista ja vaativaa vuorovaikutusympäristöä. Suurimmaksi ongelmaksi Komulainen näkee sen, että itse opetusharjoittelut eivät perustu vuorovaikutustaitojen kehittämiseen, yhdessä oppimiseen ja uusien ratkaisumallien löytämiseen, vaan pikemminkin ohjaavan opettajan omiin näkemyksiin opettajuudesta, oppimisesta ja oppimistilanteista. Näin siis kyseisessä harjoituskoulussa.

Uskoisin, että ilmiön taustalla vallitsee samankaltainen urautuminen kuin kenen tahansa vuosikymmeniä samaa työtä tehneiden ihmisten työtä kuvaillessa. Myös harjoittelukoulujen opettajat urautuvat ja väsyvät ohjaustyöhön. Ohjattavia tulee ja menee ja samalla on vain jaksettava hoitaa hyvin oma työnsä – hyvin sillä tavalla, kun sen itse hyväksi kokee. Ohjattavan into ja uudet ideat voidaan kokea jopa oman ammatillisuuden perusteettomaksi kritisoinniksi. Väsynyt ohjaaja toimii, kuten kuka tahansa väsynyt työntekijä: hän tekee työnsä sillä rutiinilla, jolla se vähiten itseä kuormittaa.

Itse suoritin opetusharjoitteluistani vain alle puolet yliopiston harjoituskoulussa. Voin onnekseni todeta, että kohtasin ohjaajia, jotka olivat valmiita uusille ideoille, halukkaita keskustelemaan opettajuudesta ja ohjaamisesta ja kehittämään tapoja opettaa, yhdessä harjoittelijan kanssa. Lisäksi sain opettaa ja ohjata oppilaita ja opiskelijoita aina yläkoulun seiskaluokalta luokioon, ammattikouluun ja korkeakouluun. Tämä avasi väistämättä näkemään sen, kuinka erilaisia vuorovaikutusympäristöjä eri koulutusasteilla (ja saman koulutusasteen eri ryhmien välillä) opettaja kohtaa. Myös suomalaisen opiskelijan oppimispolku hahmottui kokonaisvaltaisempana peruskoulutuksesta toisen asteen kautta korkeakoulutukseen.

Harjoittelukoulujen merkitystä tutkimuskenttinä ja koulutuksen kehittämisen kehtoina ei voi täysin kiistää, mutta täytyy myöntää, että ne eivät ole paras paikka kouliutua kohtaamaan tulevan työuran haasteita. Opetusharjoittelua on opettajankoulutuksessa auttamatta liian vähän, ja jos kaikki tästä harjoittelusta suoritetaan yhdessä oppilaitoksessa, ei kuva opettajuudesta, oppimisesta ja erilaisista työympäristöistä rakennu järin monipuoliseksi. Tällaisessa tilanteessa saattaa myös tulevan opettajan arvomaailma opettajana rakentua yhden tai kahden ohjaavan opettajan arvomaailman varaan: siinä missä opettaja työskentelee aina yhdessä oman arvomaailmansa kanssa, tekee samoin myös tulevaa opettajaa ohjaava harjoittelukoulun opettaja. Miten tähän arvomaailmaan sitten istutetaan “pelokkaana ja pienenä” opetusharjoittelijana (toim. huom. onneksi emme kaikki ole samanlaisia, Suomi tarvitsee myös pelokkaampia ja pienempiä opettajia) avoimia näkemyksiä maailmankatsomuksesta, seksuaalisuudesta, kulttuureista jne.?

Seksuaalikasvatusta käsittelevän uutisen mukaan suurin osa aihetta koskevasta keskustelusta käydään terveystiedon tunnilla. Miten helppo näitä samoja aiheita onkaan käsitellä uskonnoissa, elämänkatsomustiedossa, psykologiassa, äidinkielessä ja kirjallisuudessa. Yhtä lailla näitä voi sivuta ja käsitellä historiassa, kielissä ja miksei vaikka Mirana ja Elviirana matematiikassa (kuten Setan edustajakin uutisessa samansuuntaisesti ehdotti). Tämähän ei tarkoita sitä, että oppilaita ja opiskelijoita aivopestään uuteen, kaikelle avoimeen ja kaiken hyväksyvään maailmaan. Tämä tarkoittaa sitä, että oppilaalle ja opiskelijalle tarjotaan työkaluja ja tietoa rakentaa omaa arvomaailmaansa. Opettaminen on joka tapauksessa aina arvovälitteistä, opettaja ei voi astu ulos itsestään astuessaan luokan eteen (tai sen keskelle tai taakse). Siinä missä yksi opettaja voi (osin tietoisesti, osin tiedostamattaan) ruokkia oppilaalle ja opiskelijalle arvoja aina muukalaisvieroksunnasta sovinismiin, saanee toinen opettaja hieman vastaruokkia omillaan tällaista perusteetonta ihmisvihaa vastaan. Kaikkea ei tarvitse hyväksyä, mutta jokaisen oikeus elämään ja ihmisarvoon on hyväksyttävä.

Jos opettajankoulutuslaitoksemme ei kykene vastaamaan oppilaitostemme yhä monipuolisempiin ja yhä haastellisempiin vuorovaikutushaasteisiin, miten käy teknistyneen nyky-yhteiskunnan vauhdissa pysymisen? Jos olisin soveltavassa harjoittelussa eksynyt vaikkapa Mikkelin Otavan opistolle, olisin saanut opettajankoulutuksesta aivan erilaiset valmiudet tulevaa opettajuutta ajatellen. Onneksi eksyin opistolle ja Kuopion steinerkoululle hieman myöhemmin – molempiin opettajan rooleissa.

Kaikkinensa nykyinen tapa valmentaa ja kouluttaa tulevia opettajia on auttamatta riittämätön ja liian yksipuolinen. Itse haluaisin kiittää oman opettajankoulutukseni monipuolistamisesta jokaista minua ohjannutta opettajaa (myös niitä, joiden näkemyksiin en voinut yhtyä) ja yliopistolta erityisesti omaa ainedidaktikkoani, Mari Hankalaa (vaikkei ainepedagogiikka ehkä ollutkaan viimeisen päälle hiottu ja rakennettu valmiiksi, oli ote avoin ja keskusteleva, ts. vuorovaikutustaitoja kehittävä ja uusiin ratkaisuihin pyrkivä), sekä S2-vastaava Eija Aaltoa. Ja tietysti jokaista opettajaharjoittelijaa, jotka kävivät läpi saman harjoitteluvuoden: jos koulutus ei takaa riittävän laajaa näkökulmaa, se pitää löytää yhdessä muiden koulutettavien kanssa!

Siltikin työhöni liittyy paljon sellaista, johon olisin innokas käyttämään aikaa. Internet on täynnä erilaisia foorumeita ja sivustoja verkko-opiskeluun liittyen ja opistolla vielä vastaava mokoma. Ilmiöpohjainen oppiminen, verkko-opetuksen kehittäminen, erilaisten pedagogisten ratkaisujen etsiminen ja kehittäminen yhdessä muiden kanssa, kurssien rakentaminen, yhteisiin verkkotilaisuuksiin osallistuminen… Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Koen kaikki edellä luettelemani pelkästään positiivisina asioina. Olen innostunut verkko-opettamisesta ja oman työni kehittämisestä yksin ja yhdessä muiden kanssa. Miten sitten jaan oman aikana, kun tästä työstä saatu palkka jää alle opintoetuuksien? Työhön liittyvä tekeminen on toki myös itsensä kehittämistä ja tulevaisuuteen suuntaamista, mutta saako se olla pois omista jäljellä olevista opinnoista ja omasta vapaa-ajasta? Podenko turhaan huonoa omaatuntoa siitä, etten osallistu kaikkeen siihen, mihin kuukausipalkkaiset opiston opettajat osallistuvat. Toki heilläkin on opetusvelvollisuutensa. He tekevät paljon oman vapaa-aikansa kustannuksella, mutta varmasti paljon myös “oikean” työajan puitteissa (voiko opetustyössä nyt ylipäänsä puhua työajasta?).

Kaivanko siis kuoppaa jalkojeni alle, jos innostun käyttämään suurimman osan ajastani yhteen osa-aikatyöhön, jos tämä aika on pois jäljellä olevista opinnoista ja omasta vapaa-ajasta. Vastaus lienee selkeä: kyllä. Mutta miksi minun silti pitää aika ajoin potea huonoa omaatuntoa tämän asian suhteen? Olisiko elämäni helpompaa, jos tekisin toimistotyötä arkisin klo 8-16. Sellaista työtä, jossa todella voisi jättää työasiat työpaikalle päivän päätteeksi. Kyllähän se ehkä olisi, mutta ei missään nimessä ainakaan itselleni mielekkäämpää.

Ehkäpä käyn nyt suunnittelemaan syksyllä alkavaa ensimmäistä ryhmäkurssiani. Saas nähdä, kuinka opiskelijoilta onnistuu esseen kirjoittaminen parityöskentelynä verkossa. Ideoita on paljon, teetettävää työtä rajallinen määrä. Ehkä ns. perinteisten tehtävien rinnalle voisi pariesseen lisäksi ottaa jotain ajankohtaistehtäviä. Jospa kurssia saisi lisäksi linkitettyä opiston tämän syksyn ilmiöihin.

Souhaitez-moi bon courage ! Ja jaksamista kaikille syksyyn: niin työhön kuin vapaa-aikaankin!

Venäjän presidentti Medvedev pääsi ”Suomen naisten” väliin

Pääministeri Mari Kiviniemi (kesk) tapasi aamupäivällä Venäjän presidentin Dmitri Medvedevin Suomen presidentin kesäasunnolla Kultarannassa yhdessä Suomen presidentin Tarja Halosen kanssa.

(HS, verkko, 20.7.2010)

Pakko vielä ruotia tätä uutista, jonka kuvaan jo tartuinkin edellisessä fiksuilussani. Olisin voinut tehdä ensin kokeilun ja kysyä ihmisiltä, mistä lehdestä otsikko mahtaisi olla peräisin. Mutta meni jo.

Uutisen arvo on siis siinä, että Suomen uusi pääministeri on tavannut Venäjän presidentin ensimmäistä kertaa ja vielä näinkin pian pestin aloitettuaan. Miksei otsikko sitten ole vaikkapa muotoa: Kiviniemi tapasi Medvedevin Kultarannassa?

Otsikossa on jotain sysimiehistä. Kuinka usein miehet vitsailevat ja fantasioivat siitä, miten hienoa on päästä kahden naisen kainaloon. Saatikka harrastaa seksiä kahden naisen kanssa. Facebookit, Irc-galleriat ja keltainen lehdistö pursuaa kuvia, joissa mies on heittänyt kätensä kahden kauniin naisen harteille ja paistattelee kasvoillaan samanlaista ilmettä, joka metsästäjällä on, kun hän seisoo jalka kaatamansa karhun vatsan päällä, tai kalastajalla, joka on ensimmäistä kertaa saanut pyytimeensä omaa kämmentä suuremman kalan.

Nyt ei tosin kyseessä ole kaverilliset juomajaiset tai baari-illan päätteeksi napattu otos. Medvedev on päässyt Suomen politiikan johtohahmojen “väliin”. Nämä molemmat johtohahmot vain sattuvat olevan naisia. On siis hyvinkin ymmärrettävää, että asia uutisoidaan “pääsemisenä naisten väliin” eikä suinkaan pääministerin ja naapumaan presidentin kohtaamisena.

Tokihan uutisen mukaan Halonenkin on asiasta vitsaillut. Kuinka Medvedev on Suomen naisten ympäröimä. Ympäröimä vaan herättää hyvinkin erilaisia mielikuvia kuin se, että mies pääsee naisten väliin. Puhumattakaan vielä siitä, millaisia mielikuvia uutisen kuvavalinta herättää.

Ajattelin ensin, että uutinen voisi ihan hyvin olla naisen tai miehen kirjoittamana. Melkeinpä toivoin, että se olisi naisen kirjoittama, ettei tarvitsisi ruotia sukupuolivärittyneesti sitä, että tällaisia juttuhan miehet aina kirjoittavat. No ei tietysti tarvitsekaan. Tällaisen jutun Joonas Laitinen kirjoitti. Tällä kertaa. Kovasti alkaa kellertää. Vai onkohan näytön asetukset pielessä?

Venäjän Medvedev: Voikiista ratkeaa parissa viikossa (HS, verkko, 21.7.2010)

Martti Kainulainen / Lehtikuva

Kuvan idea sinällään on kiva: kävellään toverillisesti käs’kynkässä yhteiseen tiedotustilaisuuteen. Medvedevin olemus on jota kuinkin niin moitteeton kuin tuulisella kesäsäällä voi olla. Asetelma on lähtökohtaisesti toki eriarvoistava, Halonen tulee hieman perässä ja Medvedev ohjaa yhteistä kulkua. Mutta miksi ihmeessä valita kuva, jossa Halosen hiukset on tuulen pörröttämät, takin liepeet heiluvat, hän katsoo maahan ja sattuu vielä olemaan hieman kallellaan Medvedeviin päin – siinä missä tämä suoraryhtisenä, selkeässä olemuksessaan katsoo eteenpäin? Ajattelin, että tässä on vain sattunut huono valinta. Mutta sama linja jatkuu.

Venäjän presidentti Medvedev pääsi “Suomen naisten” väliin (HS, verkko,  21.7.2010)

Martti Kainulainen / Lehtikuva

Tässäkään kuvassa ei jääne kenellekään epäselväksi, kuka on aktiivinen toimija ja johtaa tilanetta. “Suomen naiset” ovat kuvassa passiivisia kuuntelijoita, seisovat hillitysti ja seuraavat “Venäjän miehen” asiaa. Voin melkein nähdä Halosen ja Kiviniemen vakavanasiallisen nyökyttelyn ja myönnyttelyn. Onkohan Kainulainen saanut yhtään hyvää ototosta tilanteesta, jossa Suomen pätevät naispoliitikot olisivat aktiivisia toimijoita? Joissa “Venäjän mies” kuuntelisi, mitä “Suomen naisella” on sanottavana. Kuriositeettina: johtuuko otsikon Suomen naiset siitä, että olemme ylpeitä naispoliitikoistamme, vai siitä, että edelleen pidämme jotenkin “kummallisena” sitä, että kaksi naista on politiikassa johtavassa asemassa?

Tietysti kuvat nähtyäni lähdin ihan asioikseni selaamaan HS:n verkkosivujen aiheeseen liittyviä uutisia. Pohdinnat kruunasi tämä kuva:

Medvedevin vierailu jatkuu tänään Naantalissa (HS, verkko, 20.7.2010)

Touko Hujanen / HS

Kuvassa ei sinällään ole mitään pahaa. Presidentti on tunteva, ajatteleva, kokeva ja aistiva ihmisyksilö siinä missä rivikansanedustaja tai porttikongista lauantaiyön roskia keräävä huoltoyhtiön siivooja (anteeksi: puhtaustyöntekijä?). Mielestäni presidentin toimi ei vaadi niin erityistä ulkokultaistamista enää tänä päivänä. Mutta kuva liittyy edelleen Halosen ja Medvedevin vierailuun. Tällä kertaa Medvedevkin on heittäytynyt iloiseen suu auki -nauruun, mutta “onneksi” lehtikuvaaja on onnistunut himmentämään hänen olemuksensa kulkineen pleksin heijastuksen taakse. Halonen taas näyttää juuri siltä, miltä ihmisen pitääkin näyttää, kun hänellä on hauskaa.

Kaikkinensa ei voi kuin ihmetellä, ovatko kuvavalinnat tarkoituksellisia ajatuksenherättäjiä? Halutaanko tietoisesti herättää uusia mielikuvia suomettumisesta tai idän uhasta ja vallasta? Halutaanko tietoisesti luoda Halosesta tietty mielikuva, koska hän on demaripresidentti eikä tämä sovi toimittajan pirtaan? Kuinka moni kuitenkaan tunnistaa ne alitajuiset mielikuvat, joita kuvat meille tarjoavat? Kuinka moni vain lukee uutisensa ja ajattelee, että kylläpä Medvedev onkin edustava näky Halosen rinnalla? Näistä kolmesta kuvasta saisi jo oivan propagandaesitteen jaettavaksi vaikkapa oppilaille iltapäiväpiristykseksi, ei tosin meillä Suomessa.

[-] kaupunkikouluissa oppilaat ovat paremmassa asemassa arvioinnin suhteen kuin maalaiskoulujen oppilaat. Maalaiskouluissa opettajilla on liikaa aikaa syynätä oppilaiden vihkoja ym. mikä aiheuttaa arvioinnin vinoutumaa.

Jäin pohtimaan tätä “pienten koulujen” ongelmaa. Ensin ajattelin, että eihän se näin mene. Sitten ymmärsin, että epäilyksettä kyseessä on arvioinnin vinoutuma. Jos suuren kaupunkikoulun arviointi perustuu ainoastaan koearvosanaan ja mahdollisesti joihinkin epämääräisiin huomioihin tuntityöskentelystä, on pieniä oppilasmääriä opettavan opettajan arviointi lähtökohdiltaan erilaista.

Vinouma on siis olemassa, sitä ei voi kieltää. Jäin kuitenkin miettimään sitä, voiko vinoumana pitää pienten koulujen pyrkimystä oppilaan osaamisen monipuoliseen ja laaja-alaiseen arviointiin? Suurissa kaupunkikouluissa opettajalla saattaa olla jokaisella lukiokurssilla jopa 30 opiskelijaa. Tällaisilla oppilasmäärillä tuntuu mahdottomalta (varsinkin joissakin oppiaineissa) pyrkiä monipuoliseen arviointiin, joka olisi lisäksi kattavaa ja reilua. Tämä johtaa usein siihen, että säilyttääkseen tasavertaisen arvioinnin sekä oman henkisen ja fyysisen terveytensä opettajan on luovuttava jostain. Kurssikokeesta ja yksittäisistä esseistä tai muista kurssitöistä tulee oppimisen ja osaamisen ainoita mittareita.

Itse koen kurssikokeen hyvänä ja pahana. Yhtäältä sen avulla voi mitata niitä tietoja, joita oppilas on oppinut ja omaksunut niin, että hän voi ne myös viivästetysti palauttaa mieleen ja luoda tiedoista erilaisia yhtenäisiä kokonaisuuksia (esseet, käsitteiden määritteleminen, analyysit, omat luovat tuotokset). Toisaalta koetilanne kestää kaksi tuntia (suhde koko oppimisprosessiin yhden kurssin sisällä), siinä onnistumiseen voivat vaikuttaa monet osaamisen kannalta epäolennaiset tekijät ja osaamisen mittaaminen perustuu kirjalliseen ilmaisuun ja jossain määrin kirjalliseen lahjakkuuteenkin. Taitava kirjoittaja saattaa kyetä vähemmin tiedoin rakentamaan kypsän ja kiitettävän oloisen kirjoitelman, siinä missä omaa kirjallista ilmaisuaan vielä hiova ei kykene jäsenneltyä kaikkea muistamaansa loogisesti ja monipuolisesti sujuvaksi osaamisnäytteeksi. Vastaavasti vaikkapa paniikkihäiriöstä kärsivällä koko koetilanne voi hajota, kun mieli alkaa epäröidä ja pelko hiipii tajuntaan. Ei auta jäljempänä perustella, kuinka huono tuuri kävi juuris tässä koetilanteessa. Pitää vain hyväksyä kohtalonsa ja toivoa, että seuraavassa kokeessa on onni myötä – että saisi häiriöttä osoittaa sen, minkä osaa.

Myönnettäköön kuitenkin, että perusteeton “syynääminen” ja yksityiskohtainen penkominenkaan eivät ole perusteltuja oppilasarvioinnissa. Jos opettaja lähtee rakentamaan arviointiaan erilaisista osatekijöistä, tulee hänen pitää huoli, että arviointi säilyy oppilaiden kesken tasavertaisena ja noudattaa samalla opetussuunnitelman määrittelemää tavoiteltavaa osaamistasoa (eihän OPS velvoita järjestämään kirjallista koetta). Tässä ei auta muu kuin arviointiperusteiden laatiminen. Selkeät arviointiperusteet auttavat pyrkimään subjektiiviseen ja tasavertaiseen arviointiin, eikä käy niin, että huomaamattaan antaakin lukiossa hyviä arvosanoja pelkästä yrittämisestä ja miellyttävästä käyttäytymisestä. Kukaan ei voine kieltää, etteikö joskus olisi yrittänyt ylitse siinä, missä aita on matalin. Lisähuomiona on pakko mainita, että reilu arviointi edellyttää mielestäni myös sitä, että opiskelija on tietoinen arvioinnin perusteista ja niistä osatekijöistä, joista arviointi koostuu. Kuinka hän muuten voisi pyrkiä toiminnallaan tietylle osaamisen tasolle ja kehittää itseään.

Monipuolisessa kurssiarvioinnissa on kuitenkin yksi ongelma. Kun arvosana perustuu erilaisiin tapoihin osoittaa omaa osaamista kussakin oppiaineessa, voi yllätyksiä tulla ylioppilaskirjoituksissa. Kirjoituksissa ei yksinkertaisesti ole mahdollista osoittaa omaa osaamistaan muutoin kuin kirjallisella ilmaisulla tiettynä päivänä, tietyn annetun ajan puitteissa. Vaikkei lukiossa opiskellakaan ylioppilaskirjoituksia vaan omaa elämää varten, vaikuttavat ylioppilaskirjoitusten arvosanat kuitenkin jossain määrin opiskelijan jatko-opintomahdollisuuksiin. Näin ollen kielellisen ilmaisun kehittämisen tulisi myös olla osa oppiaineen opetusta (välttyäksemme tältä vinoumalta). Omassa työssäni psykologian opettajana ehkä näkyykin pääopetusaineeni (jota tosin en tällä hetkellä missään opeta) eli äidinkieli ja kirjallisuus. Pyrin tutustuttamaan oppilaita oppiaineen tekstikäytänteisiin ja tapaan ilmaista asioita kielellisesti. Tämä ei tarkoita yhdyssana- tai pilkkusääntöjen kertaamista psykologian tunneilla vaan oppilaan tuotoksen kielellisen puolen huomioimista ja muistuttelua aika ajoin siitä, kuinka oppilas voi pyrkiä kehittämään omaa kielellistä ilmaisuaan, mikä on tyypillistä psykologian teksteille, miten yhdistää teoriatieto omiin sovellusesimerkkeihin ja käytännön elämään jne. Lisäksi myös reaaliaineissa tietoa voidaan koota kielellisesti yhdessä sekä prosessinomaisesti. Mikään ei kiellä vertaispalautteen, ryhmässä työstämisen ja välipalautteen hyödyntämistä psykologian tekstimaailmassa toimiessa.

Arvioinnista ja arvioinnin ongelmista voisi kirjoittaa loputtomiin. Aina uusia ja uusia ongelmia tulee vastaan. Arvioija on aina ihminen (ei voi puhua täysin objektiivisesta arvioinnista, tai no ehkä matematiikan laskujen hallitsemisessa tai puhtaisiin oikein- tai väärin-vastauksiin perustuvissa faktojen osaamisessa?), arvioitava on aina ihminen, arvioitavan tuotoksen (myös tietoesseen) tekeminen on luovaa toimintaa jne. Isoissa kouluissa “henkilöttömänä” pysyminen säilyttää etäisyyden myös arviointitilanteessa, pienessä koulussa opettaja oppii tuntemaan oppilaansa huomattavasti ja joutuu entistä enemmän kiinnittämään huomiota arviointiin tilanteessa, jossa opettajan ja opiskelijan “kemiat” eivät toimi. Emme kuitenkaan arvioi persoonallisuuksia vaan osaamista. Nettilukio tarjoaa opettajalle ja opiskelijalle tässä suhteessa erinomaisen paikan. Opiskelija on yksilö ja persoona, mutta hän säilyy konkreettisesti opettajalle kasvottomana. Oma persoona ja ilmaisutapa välittyvät ja säilyvät kuitenkin tuotoksissa.

Mainittakoon vielä, että opettaja voi joko menettää yöunensa arvioinnin loputtomassa suossa tai valita helpon tien (olla välittämättä muusta kuin kirjallisesti ilmaistuista “oikeista ja vääristä” vastauksista olemalla pohtimatta sen enempää, kuinka määritellä oikea ja väärä, hyvä ja huono). Ehkä kultaisen keskitien katuvalaistus kirkastuu (tietysti kuitenkin ekologisesti) kokemuksen myötä niin, että osaa huomioida merkittäviä tekijöitä arviointia tehdessään, käyttää arviointii järkevän määrän aikaa ja huomaa olevansa reilu ja tasavertainen samalla, kun tavoittaa arvioinnillaan opiskelijan.

Nyt mieleeni nousee väistämättä kysymys, onko mielekästä kirjoittaa näin pitkiä blogitekstejä? Aihe on kuitenkin haastava eikä sitä voi kuitata yhdellä väittämällä (tai no halutessaan toki voisi, muttei kyseessä olisi enää kovin perusteltu kannanotto). Tälläkin hetkellä minusta tuntuu, että tekstiini jäi monta “porsaanreikää”, joita en muistanut huomioida ja joista keksii vasta-argumentteja monipuoliselle arvioinnille. Toisaalta, ehkä nämä porsaanreiät laittavat lukijan ajatuksen juoksemaan. Ei ole pahaksi aina silloin tällöin arvioida omaa arviointiaan ja koulujemme vakiintuneita arviointikäytänteitä.

PS. Kuka ihme keksi puhua kasvatustieteissä evaluaatiosta? Eikö arviointi tarkoita täsmälleen samaa asiaa ja ole perin vakiintunut (ja mielestäni riittävän akateeminen) ilmaus kyseiselle ilmiölle?

Ajatuksenani oli kuitenkin tehdä arviointi, käydä kokeet läpi, miettiä kurssiarvosanoja, valmistella yhtä itsenäistä kurssia ja alkavaa PS3:sta. Tai siis tehdä ainakin jotain näistä ennen illan kultturointeja. Nous allons voir Ulvova mylläri au théâtre de Jyväskylä. Je sais aussi que je devrais apprendre le français. Il ya beaucoup de chapitres qu je n’ai pas lit encore – tous les mots et toute la grammaire. De plus, je devrais écouter tous les chapitres avant le bac (je ne sais pas pourquoi je m’y suis inscrit). Mais je crois que je vais éscrit en finnois encore.

No olipas se taas hankalaa. Sitä vaan niin äkkiä unohtaa paljon, kun kieltä ei tarvitse käyttää vähään aikaan. Ehkä sitä joskus osaa ranskaa sujuvasti. Ymmärtää ja osaa tuottaa. Ilman, että tekee hirvittävän paljon virheitä.

Ehkä alan pian korjata kokeita. Kokeilin taas kerran käsitteiden määrittelemisen sijasta käsiteristikkoa, eli valmiiseen selitykseen tulee löytää oikea käsite. Joka kerta ristikko jostain syystä osoittautuu vaikeaksi (vaikka tällä kertaa ristikossa oli valmiiksi apukirjaimia). Ehkä monet psykologian käsitteet ovat niin “epämääräisiä” tai niistä on jotenkin vaikea saada kiinni, ettei oppilas hahmota asia näin päin. Mene ja tiedä. Ja onhan koe ylipäänsä huono menetelmä testata oppimista ja osaamista. Koetilanne on kuitenkin melko kliininen ja kaukana oikean elämän käytänteistä ja tilanteista,  joissa tietoa olisi tarkoitus pystyä soveltamaan. Koe myös mittaa paljolti sitä, mitä on oppinut ulkoa, vaikka esseekysymyksissä tietysti arvioidaan myös kykyä kirjoittaa oppimastaan “kypsästi”, arvioida ja pohtia tietoa sekä soveltaa sitä. Seuraavalla kurssilla ei olekaan tarkoitus pitää isoa kurssikoetta. Olisihan se järkevää jakaa kurssikoe vaikka tasaisesti läpi opiskelujakson: tällöin oppimista tapahtuisia tasaisemmin myös niillä, jotka eivät aina osaa itse organisoida kurssin sisältöjen oppimista ja opiskelua koetta edeltävää iltaa pidemmälle aikavälille. Voi myös olla, että kurssikokeet on on yksi lukiolaisten uupumiseen vaikuttava tekijä. Mutta vaihtelua ainakin seuraavalla kurssilla. Katsotaan, miten oppilaat itse haluavat tehdä.

Mutta nyt takaisin työskentelyn pariin. Ehkä tämä merkitä auttoi hivenen saamaan ajatuksia liikkeelle. Ehkä ne aivotkin lopulta heräävät, jos eivät jo menneeseen päivään niin ainakin tulevaan iltaan. Scandinavian Music Groupin säestämänä kokeita korjaamaan.